8/31/2015

PARASTA KASVISRUOKAA HELSINGISSÄ?

Mä tykkään tosi paljon syödä ulkona. Myönnän ihan suoraan olevani paska ja laiska kokki, enkä vihaa mitään kotityötä enempää kuin tiskaamista. En todellakaan tarkoita sitä, että söisin joka päivä ulkona, mutta tykätään kyllä kavereitten kanssa käydä useesti yhdessä jossain syömässä. On kiva kokoontua yhdessä pöydän ääreen ja olla hetki ihan paikallaan. Kuten mun Äidillä on tapana sanoa; hyvä ruoka, parempi mieli. Aattelin heittää teillekkin suositukset kahdesta mun tän hetken lemppariraflasta Helsingissä.


Vaasankatu 9

Toisin kuin ilmeisesti moni muu, oon aina tykännyt hirveesti Vaasankadusta ja sen tunnelmasta. En panisi yhtään pahakseni sinne muuttamisesta, vaikka onhan se omalla tavallaan aika Villi Länsi. Siellä kuitenkin sijaitsee Soi Soi Kasvisravintola, joka paransi mun elämäni laatua jo ensimmäisestä käynnistä. Käytiin siellä yhtenä päivänä Johannan ja Ellan kanssa juhlimassa Ellan Berliiniin muuttamista ja syötiin siellä mahamme täyteen seitania ja bataattiranskalaisia. En ole ihan varma olenko kesän aikana syönyt mitään parempaa jos ei lasketa Äitin tekemää ruokaa. 


Iso Roobertinkatu 2, Vilhonvuorenkatu 10, Pohjoinen Rautatienkatu 21, Kuortaneenkatu 1, Ruusulankatu 1

En usko, että mun lähipiirissä on ketään joka ei rakastaisi Fafa'sia. Me ollaan käyty ehdottomasti eniten tuolla Vilhovuorenkadulla, koska Kalliossa on tullut aina liikuttua eniten mutta voisin kyllä ehdottomasti tässä joku päivä kävellä töistä kotiin jonkun keskustan raflan kautta. Me syödään Hannan kanssa aina Fafasissa se Halloumi-Falafel-Pita ja jos jotenkin jaksaa niin vielä bataattiranskalaiset siihen päälle. Pelkän pitankin ahtaminen itseensä on kyllä melkoinen saavutus välillä, mutta minkäs sille voi kun se ruoka on yksinkertaisesti niin hyvää. En muuten tiedä kummasta paikasta saa paremmat bataattiranut, mutta Fafa'sista saa ainakin siihen kylkeen Tzatzikia mikä on ihan jumalaista. 

Pakko muuten vielä todeta, että yllä oleva kuva ei ole edes lavastettu. Ruoka oli niin hyvää melkoisen rankan päivän jälkeen keväällä, että vierätin sille kyyneleen tai kaksi. Meikä kehottaa siis ehdottomasti hylkäämään sen Mäkkärin ja Hesen ja hakemaan elämäänsä oikeesti laadukkaista raaka-aineista tehtyä vegepikasafkaa. Parasta ikinä. Kumpa tälläsia mestoja saataisiin pääkaupunkiseudun ulkopuolellekkin kunnolla.

8/28/2015

RAKKAUTTA, ELOKUVIA JA ANARKIAA

Meikä ultimaattisena kurjuuden kuninkaana ennustan itselleni aika kovaa syysmasennusta jälleen kerran sattuneista syistä tänä vuonna. Semmosta se vaan on, mutta onneksi syksyllä on tapahtumassa myös paljon kaikkea siistiä mihin haluaisin kovasti osallistua. Helsinki International Film Festival – Rakkautta & Anarkiaa näyttää ennakkoluulottomia, ristiriitaisia ja visuaalisesti uskomattomia sekä rohkeita uusia elokuvia. Se mahdollistaa sellaisten elokuvien katsomista teattereissa mitä ei Suomessa välttämättä olisi muuten mahdollista nähdä. Kulttuurihörhöt ( eli minä!! ) saavat siis nauttia Helsingissä ihan huikeesta elokuvatarjonnasta ensi kuussa. Ensi viikolla pitäisi tulla koko ohjelmisto julkiseksi, mutta jo nyt oon löytänyt sieltä sellaisia elokuvia mitä en vain voi jättää välistä. Onhan siinä ihan eri fiilis katsoa elokuvia keskellä lempiteatteriasi kuin vaikka omassa sängyssä tietokoneesi pölyiseltä näytöltä. Mun on ihan pakko nostaa muutama elokuva mitä olen viimepäivinä katsonut ihan vain suositeltavaksi teillekkin ja koska en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan mistään mitä juuri nyt henkilökohtaisessa elämässäni pyörii, sillä en ymmärrä tai tiedä sitä vielä itsekkään.


Cobain: Montage of Heck

"Cobain: Montage of Heck on definitiivinen Kurt Cobain -dokumentti. Se on surullinen ja ahdistava kuin kertomansa tarina, johon vähän väliä repeävä raivokas musiikki tuo helpotusta. Niin kuin se toi Cobainille ja hänen miljoonille faneilleen."

Kaikki vähänkään paremmin minut tuntevat tietävät miten Kurt Cobain oli lapsuuteni sankari, Jumala ja paras ystävä. Meikän fanitus meni silloin 12-veenä ihan täysin överiksi, mutta edelleenkin pidän kyseistä herraa yhtenä merkittävimpänä ihmisenä itselleni. Muistan kun syksyllä 2007 näin Nirvanan Heart Shaped Boxin musiikkivideon ja mietin päässäni onko se kaikki siisteintä vai sairainta mitä olen ikinä nähnyt. Päädyin ensimmäiseen ja N. Kenttä 11-vee sai hyvän syyn lukea, katsoa ja selvittää kaiken mitä Cobainista silloin löytyi. Kehitin Kurtin kuolemaan pienen pakkomielteen, mutta uskon tänäkin päivänä vielä sen kaiken auttaneen minua ihan jumalattomasti löytämään itseni ja vaikuttaneen minuun enemmän kuin todella paljon. 

Finnkino pyöritti tätä leffaa muutaman kerran keväällä, mutta en uskaltanut mennä katsomaan sitä. Otan Kurtiin liittyvät asiat aina vähän liian henkilökohtaisesti ja mua pelotti, että hukun omiin kyyneliini julkisella paikalla. Uskalsin kuitenkin vihdoin katsoa elokuvan läpi ja ymmärrän minkä takia se on ainoa virallinen dokumenttielokuva Cobainista. Dokumentti on toteutettu taiteellisesti niin hienosti, että vaikka se olisi kertonut maalin kuivumisesta se olisi luultavasti ollut silti vakuuttava. Nyt se kertoi vielä ehkä itselleni yhdestä mielenkiintoisimmasta aiheesta, joten voitte varmaan arvata mikä mielipiteeni siitä oli. Tätä voi myös käydä tsiigaa Rakkautta ja Anarkiaa festareilla. Mä ainakin käyn. Suosittelen!


 The Case Against 8

"A behind-the-scenes look inside the case to overturn California's ban on same-sex marriage. Shot over five years, the film follows the unlikely team that took the first federal marriage equality lawsuit to the U.S. Supreme Court."

Tavattoman koskettava, hyvä ja juuri nytkin ajankohtainen dokumentti tasa-arvoisesta avioliittolaista. Viimeistään tämän katsottuaan tajuaa kaikkien kyseistä lakia vastustavien argumenttien olevan erittäin heikolla pohjalla. Tän voi tsekkaa mm. Netflixistä, josta myös minä sen katsoin yhtenä iltana teekuppi kourassa. 

Tästä tuli mieleen se miten yhtenä päivänä jouduin todella menemään työmatkalla Aito Avioliitto- kojun ohi (Joka on muuten ehkä kurjin ja kamalin asia mitä olen Helsingissä nähnyt viimeaikoina ja suosittelen lukemaan siitä lisää TÄSTÄ.) Katsoin sitä Mummelia silmiin ja totesin, etten ole uskonut elämäni aikana päivääkään samaan Jumalaan kuin hän, mutta toivon sydämeni pohjasta jonkun rukoilevan hänen puolestaan. En itseasiassa keksi mitään mikä olisi kuvottanut minua lähiviikkoina yhtä paljon kuin se vihapuhe jota Suomessa juuri nyt käydään varsinkin internetin puolella. Surettaa, suututtaa ja turhauttaa. Ehkä puhutaan tästä vielä joku päivä enemmän blogissa. 


Äidin toive

"Äidin toiveessa Berghäll on kertonut lähestyneensä äitiyttä tapaamiensa naisten toiveiden ja pelkojen kautta – mielessään myös YK:n ihmisoikeuksien artiklat. Sillä onhan esimerkiksi yksinhuoltajaäidin ja hänen lastensa elämä kovempaa ja mahdollisuudet rutkasti vähäisempiä Kapkaupungin tai Mexico Cityn slummeissa kuin Kanadan Montrealissa tai Suomen Tampereella."

Viimeinen elokuvavinkkini on siinä mielessä kummallinen, etten ole sitä itse vielä edes nähnyt. Odotan sitä, että pääsen tämän filmifestareilla katsomaan kunnolliselta näytöltä ja kunnollisessa tunnelmassa. Samalta ohjaajalta on tullut Miesten vuoro, joka ainakin asettaa mun odotukset korkealle tämän elokuvan suhteen. Se sattuu käsittelemään vielä erittäin mielenkiintoista aihetta, eli naisten tai tarkemmin sanottuna Äitien asemaa ja elämää ympäri maailmaa. Kaiken mitä olen tästä edes nähnyt antaa olettaa sen olevan myös visuaalisesti erittäin vaikuttava. Pakko nähdä.

Hei heittäkää mulle ihmeessä jotain leffoja mitä olette viimepäivinä katsoneet ja luulette mun pitävän niistä. Mun elokuvat oli yllättäen taas vakavia dokumentteja vakavista aiheista, mutta katsottiin yhtenä yönä Hannan kanssa Adam Sandlerin elokuva nimeltä Zohan: lupa saksia ja se on virallisesti huonoin elokuva mitä olen ikinä nähnyt. Tavallaan suosittelen myös sitä katsomaan, sillä se oli kyllä niin surkea että melkein jo näkemisen arvoinen. 

8/16/2015

OODI KOTIKAUPUNGILLE

Kerran vannoin, että jonain päivänä poltan kotikaupunkini ja kylvän sen raunioille suolaa, ettei mikään enää koskaan kasvaisi sen kohdalla. Samalla julistin sitä miten vihaan kaikkia, eikä tämä asia haittaa mitenkään minua. Tähän päivään mennessä en ole vieläkään saanut selville miten yhteen mimmiin mahtui niin paljon vihaa kuin minuun sinä aikana. Ehkä siinä oli osansa siitä kaikesta mitä kuulin selkäni takaa puhuttavan, mutta edes mikään siitä ei oikeuta sitä miten vihainen olin kaikille. Totuus on ehkä kuitenkin se, että olin niin pohjattoman surullinen, masentunut ja hukassa että peitin sen kaiken sillä kilometrien paksuisella ulkokuorella.

Viime viikolla tuli kolme vuotta siitä kun muutin Raumalta Helsinkiin ja sen kolmen vuoden aikana olen oppinut katsomaan kotikaupunkiani täysin eri silmin. Edelleenkin siellä on niitä ihmisiä jotka kuiskivat kaupassa hyllyjen takana siitä miten sekopää olenkaan ja niitä ihmisiä joiden seura ei kiinnosta minua eikä minun seurani heitä. Tärkein asia mitä olen kuitenkin oppinut kolmen vuoden aikana on se, että joka paikassa on niitä ihmisiä. Aina on joku joka ei ymmärrä sitä mikä itselle on tärkeää ja sitä miksi olet juuri sellainen kuin olet. Vaikka pakenin 255km ja naivisti ajattelin eläväni unelmaani, niitä ihmisiä löytyi täältäkin. Niitä ihmisiä löytyy Helsingin kuvataidelukiosta ja niitä ihmisiä löytyy aivan varmasti Rauman lukiosta. 


Ei sillä, ettenkö olisi edelleen sitä mieltä että tein täysin oikean ratkaisun lähtiessäni pois kotikaupungistani ja pakottaessani itseni itsenäistymään niin nuorena, mutta olen yrittänyt miettiä viimeisen viikon tätä kaikkea ja sitä mitä tunnen Raumaa kohtaan. Olen vain nyt ensimmäisiä kertoja pyöritellyt käsissäni ajatuksia siitä, että muuttaisinkin takaisin ja voinut vain todeta miten se ei ole enää mahdollista. Omistan vakituisen työpaikan Helsingistä, melkein koko kaveripiirini ja just nyt ihan huipun kämpän keskustasta. Tajusin, etten edes muuttaisi takaisin itseni vaan vanhempieni ( ja tietty kissojen ja mummolan ) takia. Ei minulla olisi siellä edes mitään koulua mihin haluaisin opiskelemaan. Tajusin myös, että suurin syy miksi haluaisin sinne takaisin olisi se, että pääsisin taas pois kaiken luota, ihan kuten kolme vuotta sitten. Olisi helppo vain paeta sinne Jumalan selän taakse ja hengata päivät pitkät työttömänä lapsuuden kodin sohvalla katsellen Netflixiä. Tiedän kuitenkin oman pääni hajoavan siinä vaiheessa, joten ei se ehkä olisikaan niin helppo ( saati sitten hyvä...) ratkaisu. 

Mä kaipaan niitä aamuja jolloin ei tarvinnut lähteä avaamaan liikettä tai panikoida ratikasta myöhästymisestä. Kaipaan maauimalaa, meidän takapihan metsää ja skoballa ajamista ilman mitään määränpäätä. Kaipaan sitä kun piilotettiin yläasteen diskossa läheiseen metsään pullot viinaa ja luultiin olevamme koko maailman yläpuolella. Kaipaan sitä miten kaikki kasvot olivat tuttuja. Sitä viiden minuutin matkaa mummolaan, äitin pesemiä lakanoita, kissojen hiekkalaatikoiden siivoamista, Vanhan Rauman kauniita taloja joita ei silloin osannut arvostaa lainkaan, kotikatua ja jopa koulun pyörätelineitä. Tosiasiassa kaipaan lapsuutta ja huolettomuutta ja sitä, miten tiesi selkeästi missä koti on.

Summa summarum – oon niin kiitollinen siitä, että kasvoin lapsuuteni Raumalla. Se ei ole se kaupunki missä nyt pystyisin asumaan, mutta se on se kaupunki joka kasvatti minusta aika siistin mimmin. Ympäristö jossa täällä elän nykyään on myös muokannut minua oletettavasti tiettyyn suuntaan, mutta pikku kaupungin tyttö olen nyt ja tulen aina olemaan. On kuitenkin ihan parasta, että minulla on pakopaikka johon voin mennä viettämään pidennettyjä viikonloppuja ihan täydelliseen hiljaisuuteen. Gyl Raum o ain Raum.