5/06/2016

14 PÄIVÄÄ

Mun on pakko kertoa tarina tämän kuvan takana. Kuvan, joka on varmaankin suosikkini kaikista itsestäni otetuista kuvista koskaan. Mä pääsin töistä ja koko päivä oli ollut täyttä katastrofia. Oli ehkä keskiviikko tai tiistai tai jotain vastaavaa. Satoi kaatamalla. Kaikki kaverit halusi enemmän tai vähemmän lähteä istumaan baariin ja siksi varmaan me lähdettiin Iitan kanssa seikkailemaan ratikoilla ristiin ja rastiin vailla mitään päämäärää tarkoituksena ottaa jotain kuvia. Kaikki kuvat siltä reissulta oli ihan uskomattoman epäonnistuneita, paitsi tämä yksi. Lopuksi suunnistettiin Helsingin mukavimpaan Hesburgeriin (sijainti jää mysteeriksi myös minulle) ja vannotettiin sen illan aikana tulevaisuuden menestymistämme ja haaveitamme yhdessä monta tuntia. Musta tuntuu, että yöllä nukahtaessani taisin hymyillä. 


Kevät on mulle varmasti kummallisinta aikaa vuodessa. Sitä kävelee ulkona liian vähissä vaatteissa vain sen takia, että pää pimenee kun ulkona kirkastuu. Nenä vuotaa allergialääkkeistä huolimatta ja niin myös Alkon alahyllyltä napattu viinitonkka kangaskassissa. Kevät tuoksuu koiranpaskalta, ihastumiselta ja kaupan halvimmalta mehujäältä. Jäähyväisiä on ilmassa ja onnenkyyneliä poskilla. Pienen tytön pää menee ihan pyörälle tästä kaikesta. 

Se pieni tyttö on muuten parin viikon päästä 20. Mä kirjoitin joskus melkein 10-vuotta sitten listan siitä, mitä kaikkea mun on pitänyt saavuttaa siihen mennessä kun olen 20. Yksikään niistä asioista ei ole toteutunut, mutte anna sen masentaa minua. Minä olen elänyt, antanut, ottanut ja rakastanut. Pettynyt, jättänyt, vihannut ja iloinnut. Siihen pisteeseen pääseminen on vaatinut paljon, etten kadu mitään katsoessani taaksepäin. Siihen pisteeseen on kuitenkin saavuttu ja jotenkin pöytä tuntuu puhdistuvan tänä vuonna kokonaan.

Elämän seuraava vuosikymmen, olen valmis. 

4/26/2016

HO DAI - VEGAANINEN BUFFET

Käytiin Hannan kanssa yhtenä päivänä viime syksyllä testaamassa kolmannelta linjalta löytyvä Vegaaninen buffet nimeltä Ho Dai. Ollaan aloitettu missio käydä läpi kaikki Helsingin kasvisruokapaikat ja ajattelin tämän mission varrelta löytyvistä suositeltavista paikoista blogiin aina kirjoittaa. Ho Dai ei ehkä vaikuttanut rumien ikkunateippauksien ja sen, että ikkunassa lukikin eri nimi kuin oletimme, mutta sen safka vakuutti sen verran että vielä puoli vuotta myöhemminkin haluan tämän postauksen kirjoittaa. 


Mä oon nyt melkein vuoden ajan enemmän tai vähemmän määrätietoisesti yrittänyt saada ruokavaliotani täysin vegaaniseksi. Maitotuotteiden ja kananmunan kanssa on vielä hiukan työstettävää, mutta ruokavalioni tällä hetkellä on huimasti erilainen kuin vaikka vuosi sitten. Onneksi facebookista löytyy vegeryhmiä vaikka muille jakaa ja varsinkin legendaariset Sipsikaljavegaanit ovat sivistäneet mua ihan huolella siitä, ettei vegaaninen ruokavalio ole pelkkää salaattia. Kyseinen mielikuva on hämmentävän yleinen ja siksi musta tuntuukin, että ruokapostausten kirjoittaminen olisi ehkä myös ihmisiä sivistävässä mielessä aika hyvä homma. 

En mä tiedä tulenko mä olemaan koskaan täysin vegaani. Mulla on niin paljon kosmetiikkaa mitä en varmaan saa koko elämäni aikana käytettyä loppuun, eikä niistä suurin osa ole mitenkään vegaanista. Hiustuotteet oon onnistunut jo vaihtamaan aika kattavasti vegaanisiin vaihtoehtoihin. Tässä on avittanut Lush ja meidän oma hiusvärimerkki Herman's Amazing. Mun mielestä kuitenkin jo se, että tiedostan sen mitä suuhuni laitan ja mistä se tulee on aika tärkeä juttu. En vaadi kaikkia ihmisiä katsomaan videoita teurastettavista sioista, mutta kannattaa kuitenkin ehkä uhrata niillekkin yksi tai kaksi ajatusta silloin kun niiden ruumiita syö. 

Tulipa kettutyttömäinen postaus. Mulla oli ikävä teitä lukijat. 

3/28/2016

P E L K O


Mä yhtenä yönä muutama viikko sitten makasin mun lattialla enemmän tai vähemmän sekavassa tilassa ja selasin kännykkäni kuvagalleriaa. Sieltä tuli vastaan pari päivää aikaisemmin ottamani selfie, jota en kuitenkaan koskaan julkaissut missään tai katsonut toista kertaa kuvan ottamisen jälkeen. Tuijotin sitä kuvaa itsestäni varmaan vartin ja tajusin, että nään varmaan ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana kuvan jossa näytän omasta mielestäni kauniilta. Se tunne oli kummallisinta mitä olen aikoihin tuntenut. Siltä varmaan tuntuu ihmisistä joilla on hyvä itsetunto. 

Viime viikolla kun kävelin kotiin yksin aamuyöllä, en tuntenut yhtään pisaraakaan väsymyksestä, vihasta ja masennuksesta kehossani. En pystynyt olemaan hymyilemättä kun kävelin kaikessa rauhassa maailman rakkainta katua pitkin kotiin. Mä nukahdin kotiin päästyäni hymyillen. Mä oon aika monena iltana nukahtanut hymyillen. Kaikki on niin hyvin, että se jo pelottaa. Tuntuu jotenkin niin paljon helpommalta olla surullinen, sillä silloin ei pelkää olotilansa menettämistä. Asiat eivät voi huonontua. 

Oon kuunnellut tosi paljon Nirvanaa, elämäni tärkeintä bändiä, viimeaikoina. Se tuntuu jollain tasolla kovin kummalliselta, sillä se bändi on muodostunut mulle sellaiseksi mitä kuuntelen enää vain silloin kun olen taas tippunut pohjalle. Nyt olen kuunnellut sitä omituisen hyvällä fiiliksellä. Frances Farmer Will Have Her Revenge On Seattle- biisissä lauletaan yksi lause johon samaistun ehkä vähän liikaa. Siitä asti kun kuulin kyseisen biisin, lause "I miss the comfort in being sad" on ollut yksiä ehdottomia lempilyriikoitani Nirvanalta. Nyt vasta kuitenkin ymmärrän mitä se tarkoittaa. 

Oon onnellinen ja tosi peloissani siitä. Toivottavasti tekin olette onnellisia, mutta älkää olko siitä peloissanne kuten minä olen. 

Blogihiljaisuus on ehkä nyt vihdoin selätetty.