4/26/2016

HO DAI - VEGAANINEN BUFFET

Käytiin Hannan kanssa yhtenä päivänä viime syksyllä testaamassa kolmannelta linjalta löytyvä Vegaaninen buffet nimeltä Ho Dai. Ollaan aloitettu missio käydä läpi kaikki Helsingin kasvisruokapaikat ja ajattelin tämän mission varrelta löytyvistä suositeltavista paikoista blogiin aina kirjoittaa. Ho Dai ei ehkä vaikuttanut rumien ikkunateippauksien ja sen, että ikkunassa lukikin eri nimi kuin oletimme, mutta sen safka vakuutti sen verran että vielä puoli vuotta myöhemminkin haluan tämän postauksen kirjoittaa. 


Mä oon nyt melkein vuoden ajan enemmän tai vähemmän määrätietoisesti yrittänyt saada ruokavaliotani täysin vegaaniseksi. Maitotuotteiden ja kananmunan kanssa on vielä hiukan työstettävää, mutta ruokavalioni tällä hetkellä on huimasti erilainen kuin vaikka vuosi sitten. Onneksi facebookista löytyy vegeryhmiä vaikka muille jakaa ja varsinkin legendaariset Sipsikaljavegaanit ovat sivistäneet mua ihan huolella siitä, ettei vegaaninen ruokavalio ole pelkkää salaattia. Kyseinen mielikuva on hämmentävän yleinen ja siksi musta tuntuukin, että ruokapostausten kirjoittaminen olisi ehkä myös ihmisiä sivistävässä mielessä aika hyvä homma. 

En mä tiedä tulenko mä olemaan koskaan täysin vegaani. Mulla on niin paljon kosmetiikkaa mitä en varmaan saa koko elämäni aikana käytettyä loppuun, eikä niistä suurin osa ole mitenkään vegaanista. Hiustuotteet oon onnistunut jo vaihtamaan aika kattavasti vegaanisiin vaihtoehtoihin. Tässä on avittanut Lush ja meidän oma hiusvärimerkki Herman's Amazing. Mun mielestä kuitenkin jo se, että tiedostan sen mitä suuhuni laitan ja mistä se tulee on aika tärkeä juttu. En vaadi kaikkia ihmisiä katsomaan videoita teurastettavista sioista, mutta kannattaa kuitenkin ehkä uhrata niillekkin yksi tai kaksi ajatusta silloin kun niiden ruumiita syö. 

Tulipa kettutyttömäinen postaus. Mulla oli ikävä teitä lukijat. 

3/28/2016

P E L K O


Mä yhtenä yönä muutama viikko sitten makasin mun lattialla enemmän tai vähemmän sekavassa tilassa ja selasin kännykkäni kuvagalleriaa. Sieltä tuli vastaan pari päivää aikaisemmin ottamani selfie, jota en kuitenkaan koskaan julkaissut missään tai katsonut toista kertaa kuvan ottamisen jälkeen. Tuijotin sitä kuvaa itsestäni varmaan vartin ja tajusin, että nään varmaan ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana kuvan jossa näytän omasta mielestäni kauniilta. Se tunne oli kummallisinta mitä olen aikoihin tuntenut. Siltä varmaan tuntuu ihmisistä joilla on hyvä itsetunto. 

Viime viikolla kun kävelin kotiin yksin aamuyöllä, en tuntenut yhtään pisaraakaan väsymyksestä, vihasta ja masennuksesta kehossani. En pystynyt olemaan hymyilemättä kun kävelin kaikessa rauhassa maailman rakkainta katua pitkin kotiin. Mä nukahdin kotiin päästyäni hymyillen. Mä oon aika monena iltana nukahtanut hymyillen. Kaikki on niin hyvin, että se jo pelottaa. Tuntuu jotenkin niin paljon helpommalta olla surullinen, sillä silloin ei pelkää olotilansa menettämistä. Asiat eivät voi huonontua. 

Oon kuunnellut tosi paljon Nirvanaa, elämäni tärkeintä bändiä, viimeaikoina. Se tuntuu jollain tasolla kovin kummalliselta, sillä se bändi on muodostunut mulle sellaiseksi mitä kuuntelen enää vain silloin kun olen taas tippunut pohjalle. Nyt olen kuunnellut sitä omituisen hyvällä fiiliksellä. Frances Farmer Will Have Her Revenge On Seattle- biisissä lauletaan yksi lause johon samaistun ehkä vähän liikaa. Siitä asti kun kuulin kyseisen biisin, lause "I miss the comfort in being sad" on ollut yksiä ehdottomia lempilyriikoitani Nirvanalta. Nyt vasta kuitenkin ymmärrän mitä se tarkoittaa. 

Oon onnellinen ja tosi peloissani siitä. Toivottavasti tekin olette onnellisia, mutta älkää olko siitä peloissanne kuten minä olen. 

Blogihiljaisuus on ehkä nyt vihdoin selätetty. 

2/13/2016

YKSI IHANA KÄMPPÄ JA YKSI ÖINEN POHDINTA AVOKADOISTA


Tässä kaksi kuvaa mun huoneesta. Ennustan tästä kodista tulevan valmiina parhainta mitä olen koskaan nähnyt. Toivottavasti ainakin. Keittiön pöytä ja miljoona muuta hassua asiaa vieläkin hankkimatta, mutta niiden aika koittaa ehkä seuraavien palkkapäivien aikana. Jos ostaisin kaupasta verkkopussissa olevia avokadoja enkä niitä yksittäisiä, mulla olisi varmaan jo nyt rahat siihen hemmetin pöytään jonka ääressä kuulema ihmisen pitää syödä. 

Mutta kun mä en halua ostaa siinä verkkopussissa olevia avokadoja. En ikinä ole osannut selvittää sitä mysteeriä miten kauan niitä kuuluu kypsyttää, että ne olisivat juuri täydellisiä syömiseen. Aina puolet niistä saatanan kalliista ja saatanan trendikkäistä hedelmistä on huonoja kuitenkin. Vähän niinku ihmiset. Ne näyttää sen verkon läpi juuri oikeilta sulle, mutta lähemmällä katsomisella tajuatkin vain sen olevan täyttä kusetusta ja käsissäsi onkin jotain täysin mätää. Se yksilö jota katsoit verkon läpi olikin sellainen joka sai sut hetkeksi tuntemaan onnea jonkun asian saamisesta vihdoin, mutta ei antanutkaan niin paljon kuin sinä annoit sille. Jälkelle jäät pelkästään sinä. Rahattomana, nälkäisenä ja kiukkuisena. Yleensä bonuksena tulee vielä muutama kyynel ja James Blunt. 

Niin mulle kävi. Varmaan jollekkin muullekkin.

Puhun siis edelleen avokadoista, enkä esimerkiksi vaikka henkilökohtaisesta ihmissuhde-elämästäni. Tykkään avokadoista edelleen kaikkien mun virheostoksienkin jälkeen, mutta nykyään olen huomattavasti tarkempi niiden valinnassa. Niin tarkka, että tutkin hedelmäosastolla jokaisen korissa olevan yksilön ja valitsen vain parhaat omaan koriini. Niin sen kuuluukin mennä. Jokaisesta kokemuksesta pitää oppia jotain ja minä opin jotain hyvin merkittävää niistä verkkopusseista ja sinusta