10/30/2014

HUKASSA

Tänään kävelin Taideteollisen korkeakoulun käytäviä tulevaisuus täysin auki ja ryppyjä otsassani. Rehellisesti sanottuna mulla ei ole hajuakaan minne kouluun ajattelin lukion jälkeen pyrkiä, eikä edes mitä menisin opiskelemaan. Ongelmana ei ole se yleinen "en tiedä mikä kiinnostaa" vaan se, että mulla on niin paljon asioita mistä haluaisin oppia lisää ja minkä parissa haluaisin työskennellä. Kaikki on enemmän tai vähemmän taiteellista ja kulttuuriin liittyvää, mutta silläkin saralla on niin paljon eri aloja mitkä kiinnostaisivat.

Tosiasiassa tulevaisuus on sellainen sana jonka kuuleminen ahdistaa, pelottaa ja surettaa. Mun todelliset haaveammatit ovat kaikki jopa omasta mielestäni hieman lapsellisia. Kissa, delfiinien vapauttaja, seikkailija, uhanalaisten eläinten kanssa hengailija, Gandalf ja Peter Pan ei ole ehkä realistisia toiveita tässä vaiheessa elämää. Musta tuntuu, että kaikilla alkaa hahmottumaan edes joku suunnitelma tulevaisuudestaan ja minä olen täysin tyhjän päällä edelleen. En halua mennä kahdeksalta töihin ja päästä neljältä viitenä päivänä viikossa. En halua kasvaa aikuiseksi.


Toisaalta mietin ehkä taas ihan turhaan ja kulutan mun stressikiintiötä. Mulla on just nyt maailman parhain duunipaikka ja se ei ole lähdössä minnekkään. Saan höpistä lävistyksistä ja hiusväreistä päivät pitkät ja viettää aikaa mun ihan loistavien työkavereiden kanssa. Mulla on lukio melkein suoritettu ja vaikka nyt näyttääkin aika uhkaavalta kurssimäärät omien hermolomien ( ja sen takia, että olen tehnyt niin paljon töitä ja viilettänyt vähän siellä sun täällä...) takia. Lukuvuosi 2015-2016 olisi tarkotuksena viettää välivuotta, tehdä töitä ja reissata. Suunnitelmissa olisi lähteä Intiaa kiertämään ja etsimään itseäni Reetan kanssa ensi syksynä. Se takaa ainakin vuoden lisää mietintäaikaa jatko-opinnoille ja tulevaisuudelle ylipäätään.


Silti haluaisin ensimmäistä kertaa elämässäni olla järjestelmällinen ja huolellinen ihminen. Haluaisin, että mun koulupaperit olisi siistissä kasassa ja päässä olevat ajatukset vielä siistimmässä. Olisi kiva löytää motivaatiota viimeisiin lukiokuukausiin ja varsinkin kevään ylppäreihin. Pitäisi opetella käyttämään laskinta, hankkia vihdoin se penaali ja lukea Wilmaan tulleet melkein 300 lukematonta viestiä opettajilta. Loppujen lopuksi tässä tätä postausta kirjoittaessani ja pohtiessani päässäni kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja tulevaisuudelle tajusin, ettei minulla ole mitään kiirettä mihinkään. Se aikuisuus tulee sitten joskus kun on tullakseen, mutta ei ainakaan vielä pitkään aikaan. Sitä ennen pitää kokea niin paljon kaikkea paljon tärkeämpää kuin vakiintunut elämä ja omistusasunto.

Ps. Heikki Kuulan uusi levy on ihan huippu ja olin tänään töissä pukeutuneena teini-noidaksi. Huomenna voisin olla taas Pikachu. Halloween voi mennä pois, mutta jokapäiväiset naamiaiset duunissa voisi jatkua ikuisesti. 

Pps. Kuvamateriaalina yksi itkevä akka jota luonnostelin viikko sitten tylsyyksissäni. Kuvaa aika hyvin mun ilmettä pohtiessani sitä helvetin tulevaisuutta. 

10/29/2014

PÄIVÄ ILMAN HATTUA

Tämä päivä tunnetaan nykyään päivänä jolloin ylitin itseni. Menin julkiselle paikalle ilman hattua. 

Älkää ottako mua ihan liian vakavasti, mutta kaikki jotka tuntevat mut vähänkään tietävät tasan tarkkaan, etten lähde kotini ulkopuolelle ilman lippistä tai pipoa. Vanhojen tansseissa yksi ystävistäni tokaisi miettineensä miksi näytin niin kummalliselle, johon heitin jonkun kuivan läpän mekosta ja hän vastasi, ettei ollut koskaan ennen nähnyt livenä päälakeani. Naureskelin siinä hetken aikaa ja tajusin, että se varmaankin on ihan täysin totta. Mun päälaki ei ole asia mitä ihmiset yleensä näkevät. 


Mulle hatut on niin oleellinen osa tyyliäni, että ilman niitä tuntuu alastomalle. Tuntuu oikeesti paljaammalle näyttää se takaraivo kuin ottaa vaikka paita pois. En tiedä onko se surullista vai naurettavaa, mutta pipo tai lippis kuitenkin pelastaa jokaisen hiuspäivän ja peittää ruman juurikasvun. Plussana vielä se, ettei tarvitse välittää miltä hiukset näyttävät takaa. Yleensä mulla onkin sinne takaraivon kohdalle muodostunut joku omituinen linnunpesä, jonka hautominen pipojen alla ei ainakaan paranna yhtään sitä tilannetta. Kaiken lisäksi multa löytyy kaapeista enemmän lippiksiä ja pipoja kuin mitään muita vaatekappaleita ( Okei, mustat t-paidat vie voiton, mutta ne on jo muodostunut mun eräänlaiseksi taudiksi. ) joten jokaiseen asuun on helppo lisätä joku lätsä. Harvinaisen usein se vain sattuu olemaan musta pipo tai mustavalkoinen lippis. 


Tänään kuitenkin menetin järkeni hetkeksi aamulla ja lähdin kävelemään metroon ilman pipoa. Huomio numero yksi: korvista tuli kylmä. Huomio numero kaksi: hiukset meni kokoajan silmille. Siinä vaiheessa kun olin päässyt metroon sisään olin jo valmis kiroamaan koko päivän, sillä olo oli tyhmä ja sangen epä-Nelli. Sain päivän aikana hämmentävän monta kehua hiusten väristä tuntemattomiltakin asti ja tilanne ehkä hieman parani iltapäivään mennessä. Ennen viimeistä tuntia vedin kuitenkin reppuun piiloittamani mustan pipon päähän ja kävelin onnellisena peilin ohi. Huomenna en ajatellut sekoilla lainkaan aamulla, vaan noudattaa niitä samoja rutiineja kuin aina ennenkin. Spontaanit tyylijutut on nyt kokeiltu tältä syksyltä ja saan ihan tyytyväisenä olla nuhjuisessa pipossa ja mustassa t-paidassa loppuvuoden. 

Ps. Kaulassa syksyn pelastaja ja päällä ihan liian ohut takki. 

Pps. Kuulin huhua, että perjantaina pitäisi tulla lisää mustetta iholle. Oops. 

10/28/2014

MIKSI BLOGGAAMINEN TYMPII?

"Joo mä luin sen jo sun blogista."

Kuvituksena minä 2013 keväällä Frankfurtin eräässä taidemuseossa mököttämässä lattialla. Kiitos Sinille tästä söpöstä filmikuvasta jonka koneeni arkistoista löysin. 
Kesän jälkeinen inspiraatio bloggaamiseen on ollut asteikolla yhdestä kymmeneen miinus kolmekymmentäseitsemän. Kaikki se positiivinen mitä olen bloggaamisesta ikinä saanut itselleni on unohtunut (Ei, en tarkoita tällä materiaa.) ja olen alkanut ajatella vain niitä huonoja puolia. Sitä, miten joku jaksaa ja jaksaa kytätä siellä ruudun takana suurinpiirtein jokaista pistettä mitä tästä näppäimistöstä lähtee. Sitä, miten ihmisiä ei kiinnostanut kysyä mitä minulle oikeasti kuuluu, koska uskoivat saavansa sen selville kirjoittamastani blogista. Ylipäätään se, miten julkisen blogin pitäminen tuntuu oikeuttavan julkiseen haukkumiseen on ehkä typerintä mitä tiedän. Sitä, miten ystäväpiirini heittää koko asiasta suhteellisen halveksuvaa läppää. Ehkä sille on joskus tullut naurettua itsekkin, mutta suurimmaksi osaksi se vain loukkaa ja suoraan sanottuna vituttaa.

Viikonloppuna oli Indiedaysin Blog Awardsit joihin mulle on tullut kutsu nyt kolmesti. Olen mennyt paikalle tasan pyöreät nolla kertaa. En tiedä pelottaako minua enemmän se, että pitäisi luultavasti pistää jotain juhlavaa päälle ja harjata tukka vai se, että pitäisi vihdoin myöntää kuuluvani bloggaajiin. Miksi siitä, mitä olen, on tullut niin vaikea asia myöntää itselleni? Miksi koko sanan bloggaaja ympärillä pyörii omasta mielestäni niin paljon negatiivistä? Aloitin bloggaamisen kuitenkin ollessani 13-vuotias tai jotain vastaavaa. Se on harrastus jonka parissa olen kasvanut ja johon olen itse kasvanut kiinni. Se ei ole yhtään sen hienompi tai huonompi harrastus kuin jalkapallo tai maalaaminen. Se on sitä mitä se on, eikä yhtään sen enempää tai vähempää. Nykyään siitä on kuitenkin tullut asia jota väheksyn ja tavallaan pelkään.

Viikko sitten Tinderissä eräs herra aloitti keskustelun mukavasti sanomalla vain: "Ai sä oot se blogi&igmuija. Miks sä sit tämmösestä tavallisesta jannusta tykkäsit?" Ei se mitä harrastat pitäisi määritellä sitä millainen ihminen olet tai millaisten ihmisten kanssa voit viettää aikaa. Suomessa "hienoa bloggaajaelämää" viettävät ihmiset voi laskea helposti yhden käden sormilla ja me muut olemme ihan tavallisia mimmejä tai poitsuja jotka käyvät lähikaupassa yövaatteet päällä. Ainakin minä käyn. Toki Suomen blogiskenestä löytyy liikaakin niitä tapauksia jotka luokittelevat ihmiset lukijamäärien perusteella ja kuvittelevat merkkilaukun tekevän ihmisestä arvokkaamman. Uskokaa tai älkää, mutta se on kuitenkin se murto-osa. Jokaisen harrastuksen piiristä löytyy ylimielisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä, mutta ei se tee niistä muista ihmisistä samanlaisia. Stereotypian mukaan bloggaajat ovat narsistisia ja ulkonäkökeskeisiä naisia. Ehkä jotkut onkin, mutta todella moni ei ole.

Olisi kiva kuvata pitkästä aikaa kuvaamisen ilosta, eikä bloggaamisen pakosta. Olisi myös kiva päästä eroon bloggaaja- sanan kammosta. Olisi myös kiva poistaa nälänhätä ja olla tyytyväinen itseeni. Kaksi viimeisintä asiaa ovat luultavasti hankalimpia saavuttaa, joten aloitan ehkä kahdesta ensimmäisestä.